Edeltävän viikon tankkaus sujui mielestäni ihan hyvin. En ole varmaan koskaan syönyt viikon aikana niin paljon, pääasiassa pastaruokia. Lisäksi join Dexalin heavy-tankkausjuomaa 600 g purkin, josta tuli laimennettuna kolmisen litraa valmista juomaa. Tämän join keskiviikkoillan ja lauantaiaamun välillä. Enemmänkin olisi voinut ehkä juoda, tai aloittaa aiemmin, purkin suositus oli litra päivässä. Muita nesteitä en sen erityisemmin juonut normaalia enempää. Kahvinjuonnin lopetin kokonaan maanantaina, tai join kyllä puoli kupillista keskiviikkona. Alkoholia en myöskään nauttinut edellisellä viikolla, sitä nyt tulee nautittua muutenkin melko harvoin. No, kaksi olutta join kun kannustin sunnuntaiyötä vasten Ducksit ja Teemu Selänteen jatkoaikavoittoon Detroitista ja askeleen lähemmäksi Stanley Cupia.
Golfia pelasin maanantai-iltana 18 reikää ja tiistai-iltana 13 reikää. Väsymys noista kierroksista tuntui tulevan jalkoihin vasta perjantaina. Tosin perjantaina tuli käveltyä reippaasti viitisen kilometriä ja oltua muutenkin paljon jalkojen päällä. Seuraavalla kerralla viimeiset lepopäivät pitää yrittää todella levätä sillä perjantai-iltana jalat tosiaan tuntuivat väsyneiltä. Väsymys oli kuitenkin sellaista mukavan tuntuista väsymystä – ei kivuliasta.
Kipua koettiin vasta seuraavana päivänä. Aamulla söin puuroa ja siivun vaaleaa leipää ja join puoli litraa vichyä ja jonkin verran vettä. Juoksukeli Oulussa oli mitä parahin, aamusateet olivat tuoneet happea ilmaan ja juoksun aikana ei enää satanut. Aurinkokin alkoi loppumatkasta lämmittää mutta kuuma ei päässyt tulemaan. Juoksutrikoot ja -paita, jonka alla t-paita oli ihan täydellinen varustus. Juoksin kaksilla sukilla hiertymien välttämiseksi. Kolmen-neljän kilometrin kohdalla tuo tuntui hieman väärältä valinnalta, mutta unohtui loppumatkaksi kokonaan ja hiertymiltä vältyttiin.
Juoksun aikana käytin kaikki tankkauspisteet hyväkseni, juomalla vähintään yhden mukillisen urheilujuomaa ja joillain pisteillä lisäksi myös mukillisen mehua tai vettä. Puolikas banaani meni puolessa välissä, loppumatkalla maistuivat jo sitten suolakurkut ja rusinatkin – kaikkea piti yrittää. Suolakurkkuja olisi voinut alkaa nauttimaan jo alkumatkasta, mutta olin syönyt niitä illalla ja vähän aamullakin jo varastoon.
Ensimmäinen kilometri oli oikeastaan vain juoksijamassan mukana menemistä ja hieman sopivien selkien ja väylien hakua. Kahden-kolmen kilometrin välillä nilkka tuntui jäykältä ja hieman kivuliaalta, ajattelin, että josko tästä nyt tänään tulikaan sitten yhtään mitään, vaikka valmistautuminen ja energiatila olivat mielestäni hyvät. Kipu onneksi lievitti jalan ehkä hieman vetryessä neljän-viiden kilometrin kohdalla. Siinä vaiheessa juoksu tuntui todella helpolta ja ylämäet ja tankkauspisteet olivat selvästikin “omimpia alueitani” – niissä ohitin aina monia juoksijoita. Juoksin koko ajan tarkoituksella mahdollisimman varovasti ja hiljaa, ja varmaan tämän vuoksi tuntui koko ajan, että ympärillä olevilla ihmisillä matkanteko oli vaikeampaa kuin minulla. Siitä sai jonkin verran lisää hyvänolon tunnetta. Aina kun löytyi sopivan “vetävä selkä”, juoksin hetken matkaa vetoavusta nauttien. Pitkään en kenenkään selässä kehdannut roikkua, kun kuitenkin yritin pitää koko ajan omaa vauhtia. Annoin nopeimpien mennä mutten myöskään jäänyt hitaampien selkään. Kymmenen kilometrin kohdalla oikean polven sivusiteissä tuntui jonkin verran kipua, mikä ehkä hieman hidasti vauhtia. Vauhdin putoamista en muuten tiedostanut, mutta tuntui, että suuri joukko ihmisiä meni juuri sillä kohtaa kovaa vauhtia ohi. Jatkoin kuitenkin omaa vauhtia ja kipukin hellitti tai oikeastaan katosikin kokonaan. 13-14 kilometrin kohdalla elin juoksuni huippuhetkiä, vauhti tuntui hyvältä ja olin selvästikin “ohitusmodella” ja muita juoksijoita alkoi tulla selkäedellä vastaan. Ajattelin, että juostaan tätä hyvältä tuntuvaa vauhtia vielä muutama kilometri ja kiristetään sitten loppu oikein tosissaan.
Juuri 14 kilometrin “lätkän” kohdalla minut ohitti maratonin kärkikaksikko, joka oli lähtenyt 40 minuuttia ennemmin ja oli siis jo toisella kierroksella. Vauhti oli kyllä niin kovaa etten olisi montaa kymmentä metriä siinä vauhdissa pysynyt joten siinä kohtaa ei vetoapu tullut edes mieleen vaikka oma juoksukin tuntui kohtuullisen helpolta. Jaloissa kyllä alkoi tuntumaan jo pientä väsymystä, mutta luotin siihen, että “kyllä mulla jalat kestää”.
Vaan ei kestänyt. 15 kilometrin kohdalla jalat “katosivat” kokonaan. Kipu alkoi olla sen verran kova, että niitä piti vain suorina heitellä eteenpäin. Tiukat käännökset, ylä- ja alamäet olivat todella kivuliaat, tasainen maasto vielä jotenkin sujui kun löysi parin kilometrin ajaksi hyvää vetoapua kahdesta kevyesti juoksevasta naisesta. Teatterin kohdalta lähtevällä sillalla ei yksinkertaisesti kyennyt pitämään minkäänlaista vauhtia, vaan muita juoksijoita meni suuri määrä ohi. Päätin kuitenkin “juosta” niin kauan kuin pystyy,. Jos matka olisi ollut vaikka 25 kilometriä niin olisin kyllä lopettanut jo 17 kilometrin kohdalla. Vaikeimmat ajat olivat varmaan 18-20 kilometrin välillä, viimeiset kaksi kilometriä oli erittäin tasaista maastoa mikä helpotti jalkojen eteenpäin heittämistä. Harmitti ja huvitti todella paljon samaan aikaan, olin “täysissä voimissa”, en ollut yhtään hengästynyt enkä väsynyt mutta jalat eivät vain kerta kaikkiaan toimineet. Eli jalat, ja niiden tottumattomuus pitkiin juoksuihin oli sittenkin se heikoin lenkkini. Turhaan säästelin alussa voimia kun ei ollut loppumatkasta enää mitään millä niitä tiehen välittäisi. Tunne oli niin kuin 300-hevosvoimaisen renkaattoman urheiluauton ratissa.
Jälkeenpäin mietin, että olisiko sittenkin 13 kilometrin kohdalla pitänyt hieman hiljentää vauhtia vaikka meno tuntui hyvältä ja ehkä jopa hieman kiristinkin vauhtia? Juuri 13 kilometrin kohdalla peesasin hetken kokeneen näköistä juoksijaa, joka vilkuili kelloaan. Kysyin häneltä millaista vauhtia mennään ja hän kertoi, että sellaisia 6:20 vauhtisia kilometrejä on ollut. Mies sanoi, että tämä tiesi sellaista 2.20 vauhtia (2.13 jälkeenpäin laskettuna). Sanoin, että jotain sellaista vauhtia lähdin tavoittelemaankin ja juostin jonkin matkaa rinnakkain. Hetken päästä mies totesi, että nyt hänen pitää hieman hiljentää ja minä jatkoin omaa vauhtiani. Ehkä tuossa tilanteessa kokemus ja kelloon katsominen auttoi, koska myöhemmin näin saman miehen sata metriä edelläni. Minä olin kuitenkin päättänyt mennä sellaista vauhtia mikä tuntuu hyvältä kelloon katsomatta. Ensimmäisen puolimaratonin jälkeen olen paljon kokeneempi ja ehkä viisaampi kuin sitä ennen.
Seuraavan puolimaratonin aion tosin juosta ihan samalla taktiikalla ja toivoa, että jalat kestäisivät hieman pitempään. Ehkä hieman paremman levon ja muutaman pitemmän lenkin avulla hankittavan totuttautumisen myötä. Kuukausi aikaa siis seuraavaan koitokseen eli Lakeus-maratoniin.
Maaliin tullessa olin tosiaan aivan pirteä, viiden kilometrin juoksu kipeillä jaloilla kuitenkin jätti jälkensä. Tunti kisan jälkeen pääsin hädin tuskin kävelemään, suurin kipu oli vasemman polven ulkoreunassa sekä saman jalan jalkapohjan ulkoreunassa. Vasenta jalkaa pystyi siis liikuttamaan vain suorana, ulkoa kiertämällä ja kantapäällä astumalla, siitä voi jokainen päätellä miltä “kävely” näytti. Jalat olivat koko illan kipeät, ja nyt vuorokausi myöhemmin kävely on edelleen hieman vaivalloista. Ehkä jalat kuitenkin toipuvat muutamassa päivässä, minkä jälkeen voin taas aloittaa parin-kolmen viikon harjoittelun johon aion sisällyttää pari pitempää (15 km) lenkkiä. Pohkeet ja reidet ovat ihan normaalit eivätkä yhtään kosketusarat, kipu on ainoastaan polvien ympärillä, missä se kipu kilpailussakin tuntui. Nyt kun jälkeenpäin ajattelee niin jalkojen lihakset eivät välttämättä olleet pahasti jumissa juoksun aikanakaan, vaan kyse oli siitä että polvissa oleva kipu vaikeutti polvien koukistamisen mikä teki juoksusta vaivalloista.
Aikaa 2.17:23 pitää pystyä parantamaan Lakeus-maratonissa jopa reilusti. Uskon jo että pelkästään tuolla tottumisella pitempiin matkoihin pystyn säilyttämään loppuvauhdin paremmin. Terwahölkässä viimeiset viisi kilometriä juoksin sen minkä jaloistani pääsin, menohaluja olisi ollut paljon enemmänkin. Minä olen aina liittänyt kestävyysurheiluun hengästymisen, joten pieni yllätys olikin, että jalat loppuivat täysin ilman että olin missään vaiheessa hengästynyt. Sekin vahvistaa sen, että olen varmasti aina aloittanut pitemmät juoksu-/hiihtolenkit liian lujaa jolloin olen ollut jo alussa ihan sippi. Nyt harjoitteluni ja puolimaratonkin lähti niistä vaatimuksista, että vauhti pidetään maltillisena ja “hyväntuntuisena”. Se on toiminut toistaiseksi ihan hyvin.
Tuli jopa jotenkin pieni innostus tuollaisiin massajuoksutapahtumiin. En tiedä mikä siinä on, mutta tuskin tulee Lakeus-maratonkaan jäämään viimeiseksi massatapahtumaksi. Jotenkin jäi hampaankoloon sekin, että “hyvävoimaisena” en kyennyt lopussa vastaamaan muiden juoksijoiden vauhtiin. Vaikka sitä kilpailee vain itsensä kanssa ja jatkossakin vain aikaa parantaakseen, olisi mukava jos lopussa ohittelisi enemmän kuin tulisi ohitetuksi.
Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin ja intoa ainakin tuntuu piisaavan.
Blogin kirjoitin aikaisemmin päivällä, nyt pienten iltaunien jälkeen sitä julkaistaessa pystyn jopa ottamaan muutamia hölkkäaskelia. Siitä se lähtee.
